Irma Westersundin muistoja menneistä vuosista ja Varkauden Teatterista

Lehdessä oli otsikko: Varkauden Teatteri odottaa teatterimuistoja.

Nyt aloitan. Tyhjennän muististani sen mikä tulee ja on tullut näiden vuosien varrella elettyä.  Eikä ole päässyt poistumaan kun on tullut uusittua elämyksiä Varkauden Teatterissa ja muuallakin.

Aloitan Lehtoniemestä, jossa asuttiin silloin ennen sotaa. Silloin pääsin ensikerran katsomaan ihan oikeata teatteria ihan oikeassa teatteritalossa. Lehtoniemestä se alkoi. Satuttiin asumaan samassa talossa missä asuivat Melbergin tytöt Ula ja Alli. Se oli sellainen 12 hellahuoneen matala puutalo ihan tien varressa, melkeinpä niin että piha ja tie olivat sama asia.

Niin, ne Melbergin tytöt. Heillä oli isoveli Veikko, Veikko Lindström jo aikuinen mies ja hän näytteli teatterissa Varkaudessa.  Veikko järjesti joskus meille mahdollisuuden päästä katsomoon. Ensimmäinen oli Sisu-Seppo ja Taulu –Teppo. Siinä nämä nuoret miehet, pienikokoisia molemmat, esiintyivät. Toinen oli Veikko ja toinen Unto Eskola, tai sitten ei ollut… Sellainen nimi vaan on jäänyt muistilokeroihin.

Oli meillä omaakin teatteriharrastusta. Se toimi vain kesällä koulun koivikossa. Korkeiden rapujen alla oli pukuhuone ja talon seinustalla näyttämö, kivien päällä laudat istuimina. Sateen sattuessa näyteltiin puuliiterissä. Kesällä niissä ei ollut paljon puita ja liitereitähän Lehtoniemessä riitti, niin kuin myös kakaroita. Tuossa koulukuvassa rappusilla meitä on n.80. Tapasin parikymmentä vuotta sitten opettaja-ilmeisen entisen koulukaverin. Sanoi käyneensä meidän teatterissa. Pääsymaksukin oli kuulemma kerätty. Sitä en kyllä muista.

Sitten särkyivät meidän idyllit niin kuin kaikkien suomalaisten. Alkoi sota. Nuoret miehet läksivät rintamalle, valot sammuivat, oli kylmää ja pimeää ja pelottavaa.

Sotavuosinakin Varkauden Teatterissa näyteltiin. Mieleeni on jäänyt näytelmä, jossa mies, kullattu nousi arkusta - väläyksiä ja nimiä. Jostain nousee sekin tapaus mieleen, kun Lehtoniemen tyttöporukalla kävimme pyrkimässä näyttelemään teatteriin. Jussi Piironen otti meidät vastaan sanoen, että totta kai pitää tyttöjen teatteriin päästä. Ainakin istuttiin kapakassa, jossa laulettiin sitä laulua: Aikaisin kukkivat lempeni ruusut ja lehtensä maailman tuulet ne vei, vaan armaani ainut, jota minä kaipaan, koskaan mua muistele ei (näytelmästä Hevoshuijarit).  Oli vielä sota-aika.

Vaan kun sota sitten loppui ei Veikko tullutkaan Lehtoniemeen. Hän meni Helsinkiin. Samoin menivät Melbergin Ulla ja Alli. Heistä tuli helsinkiläisiä ja aikanaa Allin tyttärestä tuli tunnettu teatterintekijä, ohjaaja ja kirjailija Pirkko Saisio. Joistain hänen kirjoistaan olen löytänyt lapsuuteni leikki- ja koulukaverit. Sieltäkö ne juuret teatterin tekemiseen löytyvät. Voipa sitä niinkin ajatella.

Viisikymmentäluvulla pääsin sitten teatteriin ihan oikeasti. Alkoi tulla operetteja ja laulunäytelmiä, joissa oli myös tanssia. Teatteri tarvitsi nuoria, jotka oppivat tanssimaan ja laulamaan ja olivat muutenkin passeleita. Meitä oli silloin monia, jotka leipätyönsä ohella kaipasivat iltaisin jotakin. Teatterin tekeminen sopi siihen tarkoitukseen kuin nyrkki silmään.

Sodan jälkeen kun alkoi työhommat seurasi muutto kaupunkiin.  Ahlströmilla oli kaikenlaista vapaa-ajan harrastusta, minä menin teatteriin. Eero Paasi ohjasi seurantalossa Ahlströmin näyttelijöitä ja vei mukanaan oikeaan teatteriin. Teatterista tuli sitten paikka jossa olivat kaverit. Sinne oli kiva mennä ja olla mukana jossain jossa tehtiin yhdessä jotain. Oli tarina ja sai seurata sivussa miten taitavia ihmiset olivat. Ja sitten olla itse mukana esityksessä. Se kurinalaisuus ja tekemisen meininki veti kyllä mukanaan.

Viimeinen esitys jossa sain vielä olla mukana oli Kurren juhlanäytös. Se oli mieluisa kokemus. Työelämä oli loppunut. Oli aikaa olla mukana siinä kaikessa. Sivusta jos katsoo niin voi sanoa niinkin että ”omituisessa” touhussa.

Toiset esittävät jotain ja toiset joko tykkäävät ja toiset eivät. Lehdestä sitten saa lukea mitä julkinen sana on ollut mieltä.

Kiitos teatterille – olen enimmäkseen tykännyt!

Hyvää jatkoa toivottelee,
Irma Westersund

Merkinnän kommentit (0) | » Kirjoita kommentti